Tapasin tänään entisiä työkavereitani sanoisinko osa aivan ystäviäni. Olimme syömässä yhdessä vallan mainiossa ravintolassa Helsingin Uudenmaan kadulla. Toisia en ollut nähnyt vuosiin toisia ehkä vuosi sitten. Osa oli mummoja osa toivoi mummoutuvansa lähivuosina ja olipa pari, jotka totesivat jäävänsä ilman mummotettavia. Keskustelu rönsyili entisiin työvuosiin niiden iloihin ja suruihin. Kummallista ilot olivat päällimmäisiä.
Mutta sitten puhe kääntyi nykypäivään. Kuinka olikaan raskasta kun vanhemmat olivat tulleet siihen ikään, että he tarvitsevat apua. Lapsilla oli lastenlapsia joiden hoitamiseen toivottiin apua. Mutta miksi tulee sanottua: Minun on pakko hoitaa lapsenlapsia, minun on pakko käydä hoitamassa vanhempiani. Onko se pakko vai onko se oikeus? Minulla ei ollut pakko hoitaa vanhempiani, koska he asuivat lähes 1000 km päässä. Olen kiitollinen sisarilleni, jotka sen tekivät. Luulen että olisin ollut talkoissa mukana jos matka olisi ollut lyhyempi. Minun ei ole ollut pakko hoitaa tyttärentyttöjäni vaan olen kokenut sen onnellisena oikeutena ja lahjajana..Silloinkin kun he asuivat Suomessa. Saatikka nyt kun yhdessäolo on rajallista. Tiedän että olen kateellinen niille jolla on lapsenlapset lähellä. Mutta eikö voi sanoa etten halua nähdä ja hoitaa jos asia tuntuu pakkopullalta.
Sitten on vielä yksi pakko: Joidenkin on pakko mennä mökillee joka kesäinen viikonloppu. On aivan pakko vaikka mitä muuta ohjelmaa olisi tarjolla. Minullakin on totuudennimessä ainakin yksi pakko. Kaikki keväällä isuttamani kukat on pakko kastella iltaisin muuten ne kuolevat. Anteeksi ystävät narinani, mutta minun oli aivan PAKKO kirjoittaa tämä.
T
